Olen vasta tällä juuri meneillään olevalla multimedian kurssilla ensimmäistä kertaa pohtinut tekijänoikeusasioita tulevan ammattini näkökulmasta. Haluaisin kirjoittaa, että olen oppinut paljon, sillä olen kuullut ja lukenut aiheesta paljon, mutta totuus on, että olen ihan sekaisin. Lakipykälät menevät aivan ristiin keskenään, ja monet asiat riippuvat siitä, tulkitaanko oppitunti julkiseksi ja yksityiseksi tilaisuudeksi. Mitä, jos joskus käy niin, että tulkitsen opettajana omalle pienryhmälleni järjestämäni tunnin yksityistilaisuudeksi, mutta joku korkeamman tahon edustaja päättää sen olevan julkinen tilaisuus ja lähettää minut linnaan? Huh apua, miten vaarallisen uravalinnan teinkään!

Mihin kaikkeen tekijänoikeuslaki työssäni tulee vaikuttamaan? Oman arjen toimintatapoja ei välttämättä voi tuoda luokkaan opetustarkoituksessa (esim. musiikin tai videoiden lataaminen ja esittäminen ilman asianmukaisia lupia), vaikka ne tuntuisivat todella hyviltä jonkin asian opetukseen. Myös materiaalin kopioimiseen ja muokkaamiseen liittyvät säännöt eivät monestikaan ole yksiselitteisiä, vaan vaativat pikkutarkkojen asetusten tuntemista. Tulkinnanvaraiset käsitykset siitä, onko luokkatilanne julkinen vai yksityinen tilaisuus, saa tekijänoikeuslain merkityksen käytännössä tuntumaan todella naurettavalta. Todellisuudessa tekijänoikeuslain rikkominen ei yleensä käsittääkseni johda mihinkään sanktioihin, sillä sitähän on joiltain osin lähes mahdotonta valvoa, eikä siihen taida resurssitkaan riittää. Silti opettaja on yhteiskunnan moraalin edustaja, ja ammattietiikkaamme kuuluu olla kaikin puolin kunnon kansalainen. Itse en kuitenkaan haluaisi joutua käyttämään kaikkea energiaani tekijänoikeuskysymysten pohtimiseen ja lakipykälien tulkintaan. Siispä päättäjät hoi! Joku työryhmä pystyyn ja maalaisjärki käteen.

Creative commons on avoimiin sisältöihin liittyvä lisensiointijärjestelmä, jolla tekijä voi ilmaista antavansa käyttäjälle oikeuden jakaa ja muokata teoksiaan. Multimediakurssin luennoilla olen saanut siitä ehdottoman positiivisen kuvan. Eikö sen tarkoitus ole olla ratkaisu näihin epäselviin tekijönoikeusongelmiin? Minusta on todella hienoa, että opettajat erilaisista lähtökohdista tahtovat jakaa oppimateriaalejaan muille opettajilla ja opiskelijoille käyttöön. Haluaisin korostaa tässä avoimien sisältöjen merkitystä opiskelijoille. Itse olen kokenut hyödyllisenä, jos voin opiskella jotain asiaa eri konteksteissa, eri kirjoittajien ja oppimateriaalien tekijöiden avulla. Tämä edistää holistista oppimisstrategiaa, ja asiat jäävät paremmin mieleen. Ennenkaikkea opitun asian soveltaminen onnistuu paremmin.

Lisäksi uskoisin vastavalmistuneiden opettajien (ja varsinkin heidän opettamien oppilaiden) hyötyvän avoimista materiaaleista. Opettaminen orjallisesti oppikirjan mukaan ei välttämättä ole oppilaille motivoivin ja mielekkäin vaihtoehto, vaikka kirjat olisivat hyvin laadukkaita. Silti ne ovat kirjoja, eikä niitä jaksa koko ajan lukea. Kokemattomalla opettajalla on miljoona asiaa, joihin pitäisi pystyä keskittymään, joten avointen materiaalien käyttö helpottaa varmasti työtä ja ennenkaikkea – tekee siitä mielekkäämpää. Kuulen jo vasta-argumentoijan äänen korvissani: ei nuorille opettajille kuulu maksaa palkkaa siitä, että he hoitavat homman muiden siivellä, muiden tekemien materiaalien avustuksella. Joka ei työtä tee, ei sen syömänkään pidä. jnejne. No, itse en ainakaan aio hankkia ennenaikaista tylsistymistä työhöni menemällä aina siitä, mistä aita on matalin. Valmiiden materiaalien käyttö edellyttää kuitenkin jonkinlaista valmistelua ja valikointia. Lisäksi kun työhön tulee jonkinlainen rutiini, moni varmasti itsekin innostuu uusien materiaalien luomisesta ja omien työskentelytapojen kehittämisestä. Voihan se tuntua ikänsä kalvoja kirjoitelleen kansankynttilän mielestä ihan epikseltä, että toiset vaan nappailee netistä kaiken valmiina, mutta eihän se ole niiltä enää pois! Maailma on muuttunut ja opettajan työ sen mukana, enkä itse ainakaan ajattele, että helpompaan suuntaan. Uskoisin nimittäin, että edellämainittu ajattelutapa voi olla mm. tässä blogitekstissä esitettyjen vapaita materiaaleja vastustavien kommenttien taustalla.

 

Mainokset

Miksi koulussa pitää muistaa, vaikka kaikki on netissä? Näin otsikoi Petri Riikonen artikkelissaan, jossa hän kertoo yhdysvaltalaisen Will Richardsonin ajatuksen siitä, että asioiden oppiminen ja muistaminen eivät olekaan hyödyllisiä taitoja lapsille; tärkeämpää on osata hakea moderneilla keinoilla ne tiedonmuruset, joita kulloinkin tarvitsee.

Onneksi Riikonen on viisas mies, ja puolustaa oppimisen ja tietokokonaisuuksien hallinnan merkitystä. Itsekin ihmettelin, onko se mitään oppimista, jos nappaa netistä muutaman faktan ja hokee niitä mielessään ”hauki on kala”-tyylillä, eikä ollenkan muista että juuri viime kesänä vaari virvelöi mökillä hauen, joka todella oli kala. Toisin sanoen, on tärkeää osata yhdistella tietoa mielessään kokonaisuuksiksi, huomata mitkä asiat vaikuttavat mihinkin, huomata erilaisia syy-seuraussuhteita, koska mailman ilmiöt ovat monimutkaisia asioita. Jos mitään ei tarvitsisi oppia niin, että se jää muistiin, tällainen tiedon rakentelu ei ole mahdollista. Tieto rakentuu aina ennen opitun pohjalle.

Riikonen huomauttaa, että netistä voi olla vaikea löytää luotettavia tietolähteitä. Tämä on kiltisti ilmaistu, kun ottaa huomioon, että netti on kuin kierrätyskeskus, johon on kyllä tarkoitus viedä käyttökelpoista materiaalia, mutta johon ihmiset kaatavat kaiken mahdollisen romun. Romun seasta täytyy huolella etsiä luotettavien tahojen ja asiantuntijoiden lisäämät tuotokset. Tämä onnistuu suurimmalta osalta nyky-yhteiskunnan ihmisistä, mutta en koskaan heittäisi lapsia yksin tuohon romuläjään etsimään tietoa. Varsinkin koulumaailmassa vastuun on oltava opettajalla, ja tiedonhakutaitoja harjoitellaan yhdessä (sillä ne ovat toki erittäin tärkeitä.)

Toinen ääripää Will Richardsonin idealle on bulimiaoppiminen, josta Vesa Linja-aho kirjoittaa blogissaan. Artikkelissa kerrotaan Helsingin yliopistolla pidetystä seminaarissa, jossa Kirsti Lonka puhui sulautuvasta oppimisesta. Viesti oli tuttu, koulussakin jo useaan otteeseen kuultu; Tietoyhteiskunta juoksee eteenpäin, mutta koulu tulee ryömimällä perässä. Oppimisen tilat näyttävät samalta kuin sata vuotta sitten. Lasten pitäisi saada käyttää koulussa oppimiseen niitä välineitä, joita jo muutenkin käyttävät vapaa-ajallaan. Silti edelleen monet opiskelijat sairastavat bulimiaoppimista: koulussa päntätään asioita ulkoa siksi, että ne voidaan tenttipäivänä oksentaa paperille ja sen jälkeen unohtaa. Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Itse koen olevani tämän bulimian uhri. Paras esimerkki bulimiaoppimisesta on ylioppilaskirjoitukset, joissa pärjäsin aikoinaan hyvin, mutta joista en enää puolentoistavuoden päästä selviytyisi millään.

Tuntuu vähän hassulta, että on olemassa hienoja keksintöjä, kuten älypuhelin ja -taulu, joilla voi tehdä vaikka ja mitä, edistää yhteisöllistä oppimista ja kaikkea muuta hienoa, mutta silti lapset osaavat käyttää niitä vain Angry Birdsin pelaamiseen. Se on toki kiva ja viihdyttävä peli ja itsekkin nautin siitä tunteesta kun viimeinen possu räjähtää, mutta ilman muuta meidän kannattaa käyttää kaikki saatavilla olevat resurssit lasten oppimisen hyväksi! Oppiminen ja koulussa oleminen ovat varmasti lapsille mielekästä, jos asioita opitaan yhdessä tehden, ja vielä niin että siihen saa käyttää sitä hienoa possupelinpelaamislaitetta. Itse laite ei kuitenkaan ole itsessään tärkein pointti.  Kun välineitä käytetään tarkoituksenmukaisesti eikä siitä ilosta että saa pyyhkäistä kosketusnäyttöä, laitteiden todellinen merkitys jossain vaiheessa vähitellen avautuu lapsillekin. Myöskään opettajan ei mielestäni tarvitse keksiä iPadille tai älytaulun hienoille ominaisuuksille väkisin käyttöä joka tunnille, vaan käyttää niitä aina silloin, kun se edistää opettamista ja oppimista.

 

Lähteet:

http://linja-aho.blogspot.fi/2011/03/sulautuva-oppiminen-vai.html

http://www.tiede.fi/blog/2012/09/15/miksi-koulussa-pitaa-muistaa-vaikka-kaikki-loytyy-netista

Ihanaisen hunajaisen aurinkoista keskiviikkoaamua kaikille! Tänään tulin kouluun puolisen minuttia myöhässä ja hermot hieman kireällä siksi, etten ehtinyt juoda aamukahvia rauhassa vaan kiivaasti hörppimällä. Nyt mieleni on kuitenkin tyyntynyt ihanan euforiseen tilaan powerpointtia näpytellessä. Tämänkin ohjelman käyttäminen sujui tosi helposti, kun nenän edessä on lappu, josta katsoa ohjeet. Eri asia on sitten se, miten asiat palautuu mieleen viiden vuoden päästä kun valmistun ja meen töihin. Varmaan pitää harjotella (PALJON) että asiat jää mieleen. Vois alkaa harrastaa powerpointtien tekemistä! YEAH!

 

Tässä tämä tänään tekemäni harjoitus fanieni iloksi:

Harjoitus1

 

Palataan asiaan taas joskus! Tässähän vois vaikka alkaa väkertää seuraavaa ”virallista” blogiartikkelia, kun tuntia on sopivasti jäljellä 47,5 min.

Tänään koulussa harjoiteltiin Excelin käyttöä. Se on todella helppoa, kun on paperilla ohjeet. Ilman ohjeita se olisi varmaan sujunut kuin tanssi (eli ei kovin hyvin).

Exelillä olen joskus lukiossa vähän väkerrellyt Comenius-projektiin liittyviä juttuja, mutta aika hyvin päässyt unohtumaan kaikki toiminnot, liekkö koskaan edes ovat kunnolla mieleen painuneet. Tästä kerrasta jäi kuitenkin ihan hyvä mieli, toisin kuin viime kerran word-tehtävästä. Pienet maalaistolloaivoni eivät kykene käsittämään, miksi sivunumeroiden laittaminen oikeaoppisesti on tehty niin vaikeaksi kyseisellä ohjelmalla.

 

Tässä teille rakkaille faneilleni luettavaksi ja tutkiskelun aiheeksi tämänpäiväiset aikaansaannokseni:

 

Menot

Huom; kyseessä on fiktiivinen mielikuvitustaulukko. Oikeasti minulla ei ole käytössä noin paljoa rahaa viikossa. 😉

Luettuani H. Pöngän ja A. Röngäksen blogikirjoitukset ja kuunneltuani muutaman mielenkiintoisen tvt:n luennon, en oikein tiedä miten suhtautua tämän hetkiseen tvt:n opetuskäytön tilanteeseen koulumaailmassa. Ehkä se on tässä vaiheessa paras tapa; kuunnella keskustelua, kerätä perustiedot aiheesta ja pohtia asiaa hiljaa blogissani ennenkuin alan huudella voimakkaita mielipiteitä kimeällä fuksinäänellä.

Luennoilla on puhuttu tvt:n globaalista luonteesta ja meitä kaikkia ympäröivästä tietoyhteiskunnasta. Kuulin lystikkäitä väitteitä diginatiiveista ja digi-immigranteista ja kuulin ensimmäisen kerran käsitteen digitaalinen kuilu. Muodostin siitä heti oman, henkilökohtaisen määritelmän, tunnen nimittäin olevani jossain kuilun pohjalla tietotekniikan suhteen. (Tänään tekemäni lähtötasotesti tvt:n tunnilla vahvisti tätä tunnetta.) Syntymävuoteni perusteella olen diginatiivi, mutta minusta tuntuu, että olen elävä esimerkki siitä, kuinka kyseinen jaottelu ei ole aivan uskottava.

Oli kuitenkin lohduttavaa kuulla itse luennoitsijamme Jari Larun suusta, että tabletit, älypuhelimet ym. tietotekniset huippulaitteet ovat ”vain pintaa”, minkä tulkitsen niin, että ne ovat mahdollisesti ohimeneviä ilmiöitä tekniikan kehittymisen ja sen opetuskäytön mukautumisen matkalla, enkä välttämättä ole aivan toivoton vaikka omistan vain mummotyylisen kännykän ja hitaan läppärin. Minusta voi tulla vielä aivan yhteiskuntakelpoinen ihminen, vaikken luekkaan sähköpostia kännykällä kerran tunnissa, tai ilmoita facebookissa missä luentosalissa sijaitsen milläkin tunnilla. Oleellisinta on kai se, että tulevana opettajana ymmärrän tvt:n merkityksen oppimiselle ja opetukselle, näen sen avaamat mahdollisuudet ja ymmärrän sen olevan yksi tärkeimpiä työvälineitäni tulevaisuudessa. Jonkinlaisen varmat perustaidot esimerkiksi tekstinkäsittelyn suhteen sekä sopivasti avoin ja kriittinen asenne tvt:n opetuskäyttöä kohtaan tekevät opettajan elämästä varmasti helpompaa. Minä en ainakaan halua olla mikään urpo ope, joka ei tajua tästä maailmasta mitään!

Blogissaan Pönkä arvostelee suljettuja oppimisympäristöjä, kuten Moodlea ja Optimaa. ”Avoimuus on vaatimus”, ja kankeiden järjestelmien sijaan meidän tulisi ottaa käyttöön sosiaalisen median sovellukset, jotka toimivat yhteistyössä. Erilaiset asiat tehdään niille erikseen suunnitelluilla, tarkoituksenmukaisilla sovelluksilla. Kirjoituksessa arvostellaan sitä, kuinka olemme jälkeenjääneitä tvt:n käytön (varsinkin opetuskäytön) suhteen.

Tässähän tulee ihan nolo olo; kuulunko johonkin junttikansaan, joka kuvittelee olevansa teknologian edelläkävijä? Varmasti viestintätekniikkaa voitaisiin käyttää kouluissa nykyistä huomattavasti enemmän, ei niin että opettajan ajasta 99 prosenttia kuluu näytön ääressä (persoonallisuus ja pedagogiset taidot ovat kuitenkin tärkeimmät työvälineet), vaan että tieto- ja viestintätekniikka on luonnollinen ja juostava opetuksen ja oppimisen apuväline. Kultainen keskitie on klisee, joka sopii hyvin tähänkin yhteyteen.

A. Röngäs ottaa blogikirjoituksessaan mukaan kestävän kehityksen näkökulman. Minun korviini kuulostaa siltä kuin hän olisi pelastamassa maapalloa sillä, että teknologian käyttöä lisätään kouluissa. En ihan täysin ymmärrä näiden asioiden välistä yhteyttä. Täytyy jatkaa asiaan perehtymistä! Kannatan nimittäin maapallon suojelua ja kestävää kehitystä, se on mielestäni ihmiskunnalle järkevä sijoitus.

Lähteet:

Pönkä, H. (2011). Koulujen tietotekniikka edelläkävijyys ja uudet oppimistaidot. Blogikirjoitus. http://harto.wordpress.com/2011/10/14/koulujen-tietotekniikka-edellakavijyys-ja-uudet-oppimistaidot

Röngas, A. (2011). Vastahangan vuori ja esteiden suo – miksi tvt on edelleen tulevaisuutta kouluissa?. Blogikirjoitus. http://opeblogi.blogspot.com/2011/10/vastahangan-vuori-ja-esteiden-suo-miksi.html\\

villeplus1

A great WordPress.com site

Jennin blogi

A great WordPress.com site