Arkisto

Monthly Archives: marraskuu 2012

Miksi koulussa pitää muistaa, vaikka kaikki on netissä? Näin otsikoi Petri Riikonen artikkelissaan, jossa hän kertoo yhdysvaltalaisen Will Richardsonin ajatuksen siitä, että asioiden oppiminen ja muistaminen eivät olekaan hyödyllisiä taitoja lapsille; tärkeämpää on osata hakea moderneilla keinoilla ne tiedonmuruset, joita kulloinkin tarvitsee.

Onneksi Riikonen on viisas mies, ja puolustaa oppimisen ja tietokokonaisuuksien hallinnan merkitystä. Itsekin ihmettelin, onko se mitään oppimista, jos nappaa netistä muutaman faktan ja hokee niitä mielessään ”hauki on kala”-tyylillä, eikä ollenkan muista että juuri viime kesänä vaari virvelöi mökillä hauen, joka todella oli kala. Toisin sanoen, on tärkeää osata yhdistella tietoa mielessään kokonaisuuksiksi, huomata mitkä asiat vaikuttavat mihinkin, huomata erilaisia syy-seuraussuhteita, koska mailman ilmiöt ovat monimutkaisia asioita. Jos mitään ei tarvitsisi oppia niin, että se jää muistiin, tällainen tiedon rakentelu ei ole mahdollista. Tieto rakentuu aina ennen opitun pohjalle.

Riikonen huomauttaa, että netistä voi olla vaikea löytää luotettavia tietolähteitä. Tämä on kiltisti ilmaistu, kun ottaa huomioon, että netti on kuin kierrätyskeskus, johon on kyllä tarkoitus viedä käyttökelpoista materiaalia, mutta johon ihmiset kaatavat kaiken mahdollisen romun. Romun seasta täytyy huolella etsiä luotettavien tahojen ja asiantuntijoiden lisäämät tuotokset. Tämä onnistuu suurimmalta osalta nyky-yhteiskunnan ihmisistä, mutta en koskaan heittäisi lapsia yksin tuohon romuläjään etsimään tietoa. Varsinkin koulumaailmassa vastuun on oltava opettajalla, ja tiedonhakutaitoja harjoitellaan yhdessä (sillä ne ovat toki erittäin tärkeitä.)

Toinen ääripää Will Richardsonin idealle on bulimiaoppiminen, josta Vesa Linja-aho kirjoittaa blogissaan. Artikkelissa kerrotaan Helsingin yliopistolla pidetystä seminaarissa, jossa Kirsti Lonka puhui sulautuvasta oppimisesta. Viesti oli tuttu, koulussakin jo useaan otteeseen kuultu; Tietoyhteiskunta juoksee eteenpäin, mutta koulu tulee ryömimällä perässä. Oppimisen tilat näyttävät samalta kuin sata vuotta sitten. Lasten pitäisi saada käyttää koulussa oppimiseen niitä välineitä, joita jo muutenkin käyttävät vapaa-ajallaan. Silti edelleen monet opiskelijat sairastavat bulimiaoppimista: koulussa päntätään asioita ulkoa siksi, että ne voidaan tenttipäivänä oksentaa paperille ja sen jälkeen unohtaa. Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Itse koen olevani tämän bulimian uhri. Paras esimerkki bulimiaoppimisesta on ylioppilaskirjoitukset, joissa pärjäsin aikoinaan hyvin, mutta joista en enää puolentoistavuoden päästä selviytyisi millään.

Tuntuu vähän hassulta, että on olemassa hienoja keksintöjä, kuten älypuhelin ja -taulu, joilla voi tehdä vaikka ja mitä, edistää yhteisöllistä oppimista ja kaikkea muuta hienoa, mutta silti lapset osaavat käyttää niitä vain Angry Birdsin pelaamiseen. Se on toki kiva ja viihdyttävä peli ja itsekkin nautin siitä tunteesta kun viimeinen possu räjähtää, mutta ilman muuta meidän kannattaa käyttää kaikki saatavilla olevat resurssit lasten oppimisen hyväksi! Oppiminen ja koulussa oleminen ovat varmasti lapsille mielekästä, jos asioita opitaan yhdessä tehden, ja vielä niin että siihen saa käyttää sitä hienoa possupelinpelaamislaitetta. Itse laite ei kuitenkaan ole itsessään tärkein pointti.  Kun välineitä käytetään tarkoituksenmukaisesti eikä siitä ilosta että saa pyyhkäistä kosketusnäyttöä, laitteiden todellinen merkitys jossain vaiheessa vähitellen avautuu lapsillekin. Myöskään opettajan ei mielestäni tarvitse keksiä iPadille tai älytaulun hienoille ominaisuuksille väkisin käyttöä joka tunnille, vaan käyttää niitä aina silloin, kun se edistää opettamista ja oppimista.

 

Lähteet:

http://linja-aho.blogspot.fi/2011/03/sulautuva-oppiminen-vai.html

http://www.tiede.fi/blog/2012/09/15/miksi-koulussa-pitaa-muistaa-vaikka-kaikki-loytyy-netista

villeplus1

A great WordPress.com site

Jennin blogi

A great WordPress.com site